Pohdimme luennolla johtajuutta ja erilaisia tapoja johtaa. Aihetta on tutkittu niin kauan kuin liiketaloustiede on ollut olemassa, eikä ihme: johtajan on valjastettava alaisensa toimimaan organisaation hyväksi. 1900-luvun alusta on tutkimuksessa ollut kolme pääaluetta: piirreteoriat, johtamistyylejä selittävät teoriat ja kontingenssiteoriat.

Piirreteoriat keskittyvät ennen kaikkea tutkimaan millainen hyvä johtaja on. Teoria on lähtöisin 1940- ja 1950-luvuilta, jolloin johtaminen on ollut hyvin erilaista kuin nykyään. Johtajalla tuli olla tarvittavat ominaisuudet, jotka enimmäkseen olivat synnynnäisiä ja oli selkeää, että ihmisissä oli johtajia, ja ei-johtajia. Toki nykyäänkin tutkitaan, mitkä piirteet johtajille ovat ominaisia ja tarpeellisia, mutta johtajuus nähdään opittavissa olevana taitona.

Johtamiskäyttäytymistä tutkivat teoriat olivat tutkimuksen kohteena hyvin pitkälti samoihin aikoihin piirreteorioiden kanssa, ja niissäkin huomio oli nimenomaan johtajassa ja hänen käyttäytymisessään. Puhuttiin erilaisista tyyleistä johtaa ja ennen kaikkea huomio oli alaisten tuottavuudessa ja sen parantamisessa.

Kontingenssiteoriat siirsivät huomion pois pelkästä johtajasta ja mieleen tulikin, että nyt tarkastellaan johtamista laajemmasta mittakaavasta; eihän johtaminen voi tapahtua ilman vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Nämä teoriat alettiin katsoa omaksi lähestymistavakseen 1970- ja 1980-lukujen aikana, eikä sattumaa liene, että 80-luku oli myös kulttuurin tarkastelun kulta-aikaa organisaatiotutkimuksessa. Kulttuuri ja vuorovaikutus ovat nähdäkseni läheisessä suhteessa toistensa kanssa.

Kurssilla oli puhetta mentoroinnista ja valmentamisesta, jotka nykyään ovat vahvasti rinnastettavissa johtamiseen. Johtajan ei tulisi olla käskyttäjä, joka valuttaa ideansa ja määräyksensä alaistensa niskaan ja odottaa tuloksia. Toki on henkilöstön jäsenten henkilökohtaisesta motivaatiosta kiinni, missä määrin tsemppaava johtaja riittää aikaansaamaan tuloksellista työskentelyä, ja milloin tarvitaan jämäkämpää, jopa käskyttävää otetta. Tästä päästäänkin takaisin jokin aika sitten aiheena olleeseen yksilöiden ja ryhmien johtamiseen ja siihen, kuinka jokainen on omanlaisensa johdettava. Siinä onkin johtajan roolissa olevalle pähkinä purtavaksi, kuinka sovittaa yhteen erilaisia johtamistapoja parhaan mahdollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi! Siksi ei olekaan tuulesta temmattua, kuinka johtajasta voidaan puhua jopa alaistensa palvelijana. Hyvin palvellut ja sitä kautta hyvinvoivat alaiset ovat se voima, joka saa organisaation puuskuttamaan eteenpäin ja johtajan ratkaistavaksi jää, kuinka tuo voima tulisi vapauttaa hyötykäyttöön.